The fashion world's workshop


Gina Tricot’n Marcus Bergman matkusti viime kesänä Damernas Värld -lehden toimeksiannosta Dhakaan haastattelemaan ompelijoita heidän kotiympäristössään. Tässä on hänen reportaasinsa.

36-vuotias Morium työskentelee neuletehtaassa paksujen neuleiden parissa. Tehtaassa valmistetaan tavallisia neulepuseroita puuvillasta, tai useimmiten akryylistä ja sekoitemateriaaleista. Koneet ovat periaatteessa samanlaisia kuin keksijöiden Matthew Townsendin ja William Lambin klassiset 1800-luvun puolivälin rakennelmat. Suora koukkurivistö luo langasta silmukoita samalla, kun koneen käyttäjä vetää kelkkaa edestakaisin. Samoilla koneilla boråsilaiset kotona neulovat naiset istuivat keittiössä hankkimassa itselleen tuloja neuletöillä. Naisten aloittama tekstiilivalmistus loi pohjan ruotsalaiselle tekstiiliteollisuudelle ja edelleen Ruotsin muotialalle.

Boråsin seudulla naiset asettivat neulekoneensa keittiöön – Bangladeshissa koneet ovat tehtaassa. Morium kertoo pitkästä ja aikaa vievästä työmatkastaan. Liikenteen ja ihmismassojen vuoksi matka töihin kestää useita tunteja. Samalla tehdas on kuitenkin turvapaikka – täällä on puhtaampaa ja viileämpää kuin kotona ja täällä on juoksevaa vettä ja vessoja. Se on turvallinen maailma, vaikka osa tehtaista tuntuukin olevan edelleen 1800-luvulla Dickensin ajassa.

Suuri ongelma on laajalle levinnyt ahdistelu, sillä töihin ja töistä kotiin matkalla olevat naiset joutuvat kokemaan seksuaalista häirintää. Naisia seurataan, pahoinpidellään ja pahimmassa tapauksessa raiskataan. Sitä puolustellaan kulttuurisilla selitysmalleilla. Osa tehtaista on yrittänyt ottaa käyttöön omia bussilinjoja, mutta miehet valtaavat ne.

Jatkuva pudonneiden silmukoiden nostaminen on pilannut Moriumin näön. Löytääkseen neuleessa olevat virheet hän joutuu käpertymään lähelle neuletta, jolloin silmät rasittuvat nopeasti. Morium uskoo, että hänen näkönsä huononee niin paljon, ettei hän pysty jatkamaan neuletehtaassa. Niinpä hän joutuu etsimään toisen työn, sillä hän ei aio käyttää rahaa näöntutkimukseen ja silmälaseihin. Ei nyt, kun lapset ovat saaneet mahdollisuuden aloittaa koulun.
– Vaikka minulla olisi ollut varaa tutkituttaa silmäni ja hankkia silmälasit, en olisi tehnyt sitä. Kaikki ansaitsemani rahat menevät lasten koulutukseen.

Moriumin kodissa on vain yksi huone. Yksi hylly, kapea laveri ja parivuode. Siinä kaikki. Lattia on tampattu maan ja sementin sekoituksesta, ja seinät ja katto ovat aaltopeltiä ja ruokoa. Valoa virtaa huoneeseen pienestä kadun puoleisesta ikkunasta, jossa ei ole lasia vaan hyttysverkko, sekä pellissä olevista pienistä rei’istä. Näyttää siltä kuin joku olisi ampunut taloa konekiväärillä, mutta reiät johtuvat siitä, että pelti on moneen kertaan käytettyä.

Noin nelivuotiaan näköinen poika lähestyy nälkäisenä äitiään. Hän pyytää itselleen maissipussia. Monsuunikausi on juuri alkamassa ja paahtava kuumuus ja kosteus ympäröivät meitä.

Kylä sijaitsee aivan joen varrella, jossa pestään vaatteet ja peseydytään. Joki on tarpeellinen, mutta samalla jatkuva uhka. Joenreuna on jyrkkä ja kurainen rinne, ja kylän reunimmaiset talot on rakennettu aivan joen viereen ilman minkäänlaisia perustuksia. Suurin osa maasta on jokisuistoa, ja täällä yhdessä maailman suurimmista urbaaneista slummialueista köyhimmät ihmiset joutuvat elämään jatkuvien tulvien uhkaamina.

Moriumin tyttärellä on keltainen helmin koristeltu mekko, jossa on edessä vekkejä. Hän näyttää samalta kuin juhliin menossa olevat tytöt: ylpeältä. Tapaan hänet esikoulussa, yhdessä niistä 150 esikoulusta, jotka YK-järjestö UNICEF rakennutti ja joita se pyörittää Gina Tricot’n Bangladeshin vaateteollisuudesta ansaitsemilla rahoilla. Kouluihin investoidaan kuuden vuoden aikana 20 miljoonaa kruunua (n. 2 miljoonaa euroa).

Moriumin historia on samanlainen kuin miljoonilla muillakin ompelijoilla; kokonainen naissukupolvi on ottanut askeleen valvotusta kotielämästä vapauteen ansaitakseen itse omaa rahaa. Samalla Bangladeshin naiset ovat kuitenkin ihmeen näkymättömiä, mikä on kummallista, kun otetaan huomioon, että pääministeri, Sheikh Hasina, on nainen. Naiset ovat täällä kuin anonyymi massa, ja syrjintä on yleistä.

Naisia esimerkiksi pidetään likaisina, kun heillä on kuukautiset. Monilla naisilla ei ole varaa ostaa siteitä, ja niiden puutteessa he poimivat tehtaan lattialta salaa kangaspaloja. He eivät pese riepuja, sillä monilla ei ole kotona juoksevaa vettä. Ja koska kukaan ei saa nähdä kangaspaloja, ne piilotetaan kaappiin. Siksi ne aiheuttavat infektioita ja muita sairauksia. Näin ollen kuukautisiin liittyy niin kulttuurisia, taloudellisia kuin terveysongelmiakin. Yksi tapa ratkaista muutamia ongelmista on yrittää jakaa naisille niin kutsuttua kuukautiskuppia. Se on edullinen, sen peseminen ei vaadi paljon vettä, se kestää monta vuotta ja se sopii maan ilmastoon. Mutta siihen liittyvä projekti on vielä kesken.
Moriumin tapaan monet Bangladeshin ompelijoista ovat perheen elättäjiä.
– Mieheni ajaa joskus polkupyörätaksia ja myy joskus polttopuita, Morium kertoo, ja voin aistia ristiriitaisen surun ja ylpeyden sekoituksen, jonka rohkean askeleen ottaneet naiset usein tuntevat.

Mies ilman koulutusta. Nainen, jolla on ammattitaitoa, ammattiylpeyttä ja palava into työntää lapsensa mukaan kehityksen rattaisiin.
Mutta kehitystä tapahtuu kuitenkin pienillä keinoilla. Morium ansaitsee noin 45 euroa kuukaudessa.
Bangladeshin ompelijat ovat työssäkäyvien naisten ensimmäinen sukupolvi. He ansaitsevat rahaa ja he säästävät seuraavalle sukupolvelle. Ruotsalaiset muotiyritykset ostavat vaatteita Bangladeshista, koska vaatteet ovat siellä halpoja ja hyviä ja ne toimitetaan nopeasti. Kääntöpuolella ovat epärehelliset ja riskejä ottavat tehtaat. Työ turvallisten tehtaiden saavuttamiseksi vaatii kansainvälistä yhteistyötä ja sitoutumista. Mutta ehditäänkö seuraava tulipalo ja romahdus estää?
Hyväntekeväisyysjärjestöt ovat olleet paikan päällä Bangladeshissa suurin piirtein maan perustamisesta, vuodesta 1971, lähtien. Ja tuloksiakin on syntynyt. Bangladeshin taloudellinen kehitys ja kansainvälisten hyväntekeväisyysjärjestöjen työ ovat muuttaneet Bangladeshin yhteiskuntaa lyhyessä ajassa. Netissä on jaettu ahkerasti paljon huomiota herättänyttä esitelmää, jossa Tukholman lääketieteen yliopiston Karolinska institutetin kansainvälisen terveyden professori Hans Rosling kutsuu Bangladeshia ”ihmeeksi” viitatessaan syntyvyyden ja lapsikuolleisuuden laskuun. Bangladesh on yksi maailman kuudesta maasta, joka on puolittanut lapsikuolleisuuden vuoden 1990 jälkeen. Se on merkittävää edistystä.

Bangladesh on kuitenkin paradoksi. Maa on taloudellinen menestystarina 30 vuoden takaa, mutta samalla maa, jossa lähes puolet väestöstä asuu edelleen köyhyysrajan alapuolella dollarilla päivässä. Tulot ovat suuret, mutta niiden jakautuminen on vähintäänkin epätasaista.
UNICEFin paikallisessa konttorissa Dhakassa on vanhahtavaan sisustukseen sopiva kiiltävä tumma puupöytä, ja pöydän päällä komea kansio, jonka sisällä olevan tilaston tiedot  Syeda Shima Islam vahvistaa todeksi.
– Voidaan sanoa, että lapsi on täällä Bangladeshissa arvokkaampi kuin nainen. Lapsihan voi olla poika. Siinä on kyse rahasta ja toimeentulosta. Nainen on rasite ja siksi naiseen ei panosteta yhtä paljon kuin lapseen, Syeda Shima Islam sanoo. Maan kulttuuriin kuuluu, ettei kivuista ole tapana valittaa, joten naiset ovat oppineet olemaan vaivaamatta muita raskauden aikana. Siten äitini ja tätini toimivat, ja niin teen itsekin.

36-vuotias Rashima seisoo perheensä talon ulkopuolella perheensä ympäröimänä – miehen, neljän lapsen ja oman äidin. He asuvat pienellä sisäpihalla kahdessa peltivajassa. Puunlatvat huojuvat pihan yllä, jota reunustavat joka sivulta aaltopellit.
– Mieheni oli bussikuljettaja, mutta eräänä päivänä poliisi pysäytti hänet. Selvisi, että hänen ajokorttinsa oli väärennetty. Mies, joka oli myynyt kortin miehelleni, oli huijannut häntä. Itse ompelen vetoketjuja housuihin eräässä vaatetehtaassa, Rashima sanoo.
Pihan keskellä on kiviä ympyrässä, ja ne muodostavat tulisijan, joka yhdessä kattilan kanssa toimittaa keittiön virkaa. Rashima valmistaa joka ilta töistä tultuaan ruokaa perheelleen. Ruokana on aina riisiä ja mahdollisesti perunoita ja linssejä. Joskus he saavat joesta kalaa.
Rashimalla on ollut onnea. Hänen äitinsä omistaa talon, jossa he asuvat, mikä antaa heille turvaa. Rashima on ilmeisen ylpeä tyttärestään, joka käy esikoulua, ja neljätoistavuotiaasta pojastaan Juthista, joka onnistui suorittamaan koulun loppuun.
Kerron omasta nelivuotiaasta pojastani, jolla on näppärät sormet, ja joka rakastaa rakentamista.
– Toivon, että hänestä tulisi kelloseppä, sanon.
– Se ei ole hyvä työ, Rashima sanoo. Minun pojastani tulee pankinjohtaja.


Artikkeli julkaistiin alun perin Damernas Värld -lehden numerossa 12, 2013. Tämä on lyhennetty versio.